Humanae vitae Ihmisarvoista elämää sikiöstä senioriin

Pienen elämän pirstaloitumista estettäisiin tehokkaimmin vertaistuella

Ihmiselämän osittaista tai täydellistä pirstomista tapahtuu aina vain myöhemmälle iälle asti ja aivan laillisesti. Kaikki muistanevat, mistä on lähdetty liikkeelle: aborteista ja vanhemmille, tai siis oikeammin yksipuolisesti äidille - isän mielipidettä kysymättäkin - luovutetusta oikeudesta päättää ihmiselämä ennenaikaisesti.

Nykyisin on sosiaalisesti hyväksyttyä pirstoa lasten elämä, jos isän pärstä ei enää miellytä äitiä tai päinvastoin. Ei voi sanoa, että lasten elämän peruspilareiden kaataminen olisi ympäröivän yhteisön hyväksymää; monestihan tällaisiin ratkomattomiin tilanteisiin ajaudutaan, koska puuttuu yhteisö, joka tukisi puolisoja pariskuntana ja vanhempina. Kun kukaan ei ole esittämässä kriisiin vaihtoehtoisia ratkaisutapoja tai kyseenalaistamassa valintoja (edellä ollut sanavalinta paheksumassa  muutettu),  puuttuu myös sosiaalinen paine yrittää tosissaan parisuhteen huoltamista. Pyyhe lentää kehään ennenkuin on edes taisteltu. Jos erehtyy kysymään neuvoa sosiaalityöntekijältä, hän antaa lain vapaamielisimmän tulkinnan: tee toki kuten parhaaksi näet. Siinä ei ole "yhteisön edustajan" tuomiota, muttei kyllä välittämistäkään!

Omaan uskonnolliseen yhteisöön täysin rapakunnossa tulleiden parien joukossa olen nähnyt monenmonta rikkoontumiselta pelastettua parisuhdetta ja perhettä. Kun rinnalla katsoo kunnan perhepalvelujen aikaansaannoksia, voi vain todeta, että maksettu, palkkatyönä tehty välittäminen ei tosiaankaan ole sama asia kuin lähimmäisen hädän tunnistaessa syntyvä ja hyötyä hakematon auttamisen halu. Ihmistä auttaa vertaistuki, joka lähtee lähimmäisen syvästä tuntemisesta, ei "ostoymmärtäminen" ja yläviistosta annetut neuvot. Syvään tuntemiseen ei päästä varttitunnin konsultaatiopalavereissa, vaikka sosiaalityöntekijä olisi täysin sydäminkin hakemassa ongelman ratkaisua. Niinpä pidänkin haihatteluna väittää, että julkisen sektorin palvelukirjossa tultaisiin koskaan tarjoamaan sosiaalityöntekijöiden taholta samanlaista luottamuksen ilmapiiriä ja avautumisen mahdollisuutta kuin esim. hengellisissä yhteisöissä.

Terveessä yhteisössä aito välittäminen ja huoli myös perheen pienimpien kohtalosta kohdistaa eroamista harkitseviin vanhempiin sosiaalista painetta, johon heidän täytyy oikeasti vastata yrittämällä ratkoa ongelmiaan yhteisön antamien myönteisten esimerkkien mukaisesti. Kunnat edistäisivätkin lasten hyvinvointia ja ehkäisisivät perheiden hajoamista tehokkaimmin, jos sosiaalityöntekijöiden tehtävä olisi ensisijaisesti havainnoitsijan roolissa luoda turvallinen ja tasa-arvoinen konteksti lapsiperheiden kohtaamiseen vertaistensa kanssa esimerkiksi avoimen päivähoidon palvelujen tiloissa ja toiminnoissa. Kotivanhemman kipinä tulla ulos kuorestaan ei synny pelkästään palvelun olemassaolosta, joten esimerkiksi kotihoidontuen kuntalisän myöntämisperusteisiin tulisi laittaa läsnäolovelvoite, vaikka tuntimääräisesti pienikin, joka lievästi pakottaen sitouttaa vanhempia lapsineen avoimen päivähoidon tilojen käyttöön. Hiljalleen, samoja kasvoja kohdaten edistetään toisten vanhempien tuntemista, avautumista ja välittävän yhteisön syntyä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

keski-ikäistyvä mies (nimimerkki)

Siitä olen samaa mieltä, että liian helposti erotaan, en sitten juuri muusta...

Välittävä yhteisöllisyys on siis kristillisdemokraattisen näkemyksen mielestä painostamista ja paheksumista, negaatioiden kautta vaikuttamista? Kuulostaa tosi terveeltä, luottamusta herättävältä ja myönteiseltä. Kyllä siinä monella varmasti syntyy suunnaton halu tulla ulos kuorestaan. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi seurakunnat ovat kärkisijoilla työpaikkakiusaamistilastoissa.

Omakohtaisen kokemuksen syvällä rintaäänellä voin heittää fraasin "muutos lähtee ihmisen sisältä". Yhteisön tuki on toki tärkeää, mutta sellaista on huomattavan paljon mukavampi ottaa vastaan, jos ei tarvitse miettiä mikä lehmä tuen tarjoajalla on ojassa, olipa se sitten raha tai uskonto. Mitä "hyötyä" kunnallinen perhepalvelu mielestäsi tavoittelee niistä, jotka apua sieltä hakevat? Pyhällä hengelläkö uskonnollisen yhteisön auttajat elävät, jos heille ei makseta palkkaa? Eikö seurakunnan auttamistilanteissa kertakaan muistuteta, että jumalan rakkaus muuten sitten pelasti teidät - piilottu agenda muka pyyteettömyyden takana? Onko sinulla esittää jotain faktatietoa uskonnollisen yhteisön välittämisen tehokkuudesta verrattuna vaikkapa "kunnalliseen välittämiseen"?

Petri Muinonen

Välittävä yhteisöllisyys ei ole kristillisdemokraateille edellä päättelemäsi mukaista kieltojen kautta vaikuttamista. Ei se sitä ole minullekaan. Heikko sanavalinta oli väsymyksen aiheuttamaa huolimattomuutta eikä kuvasta tuntemissani kristillisissä yhteisöissä kokemaani todellisuutta.

Luterilaisista hengellisistä ja työyhteisöistä minulla ei ole kokemusta, joten en osaa kommentoida mitään heidän seurakuntiensa työpaikkakiusaamiseen. Sekaannus käsitteissä syntynee siitä, että asumme luterilaisessa maassa, jossa on myös palkkapappeja ja seurakuntien ammattiauttajia. Tarkoitan siis uskonnollisella tai hengellisellä yhteisöllä aivan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, jotka eivät "välitä" ammatikseen ja joiden yhteisöllisyys toteutuu omalla eikä työnantajan ajalla. Kristuksen opetuksen mukaan elävät hengelliset yhteisöt huokuvat ulospäin ykseyttä ja yhteyttä, ei valtataisteluja eikä toisaalta muottiin pakottamista. Sen mukaan voi suunnistaa.

Mitä kirjoitat tuen vastaanotosta on varmasti totta. Ei riitä, että tukija tuntee tuettavan. Tuettavankin on voitava vakuuttua siitä, ettei tukija kuvittele olevansa jotenkin parempi. Siis vasta ihmisen tutustuttua yhtyisöön ja tunnistettuaan siihen kuuluvissa samat heikkoudet kuin itsessään, yhteisön jäsenten antamat neuvot ja kertomukset heidän oman elämänsä onnistumisista voikin jo kierrättää oppeina ja neuvoina, parhaiden käytäntöjen tapaan. Kuntien asiakas-ammattiauttaja -suhteissa, nykyisillä resursseilla ja ajankäytöllä tämä ei voi toteutua, kun taas hengellisissä yhteisöissä olen itse ollut todistamassa tällaisia hitaita ja tuloksellisia prosesseja.

Muutoksen tai pelastumisen laskeminen Jumalan rakkauden tai toisaalta omaksi aikaansaannokseksi on ihan ihmisestä itsestään kiinni, ei sitä voi kenellekään tuputtaa. Sen sijaan monia kohtaloita sivusta seuranneena voin sanoa, että kaikenlaisia suurenmoisiakin muutoksia omaksi ansiokseen laskeneiden on aivan yhtä mahdollista joutua olosuhteiden uhreina palaamaan alkutilaansa pahempaan jamaan. Minä katson tällaiset tapaukset Jumalan keinoksi kutsua ihmistä antamaan kunnia kenelle kunnia kuuluu, Sinä luultavasti sanot, että siinä tapauksessa ihminen olikin pohjimmiltaan heikko. Siis kunnes sellainen kenosis mahdollisesti sattuu omalle kohdalle.

Kunnallista perhepalvelua rahoitetaan valitettavasti lähinnä sen mukaan mitä välitöntä hyötyä siitä saadaan kalliimpien toimenpiteiden, kuten huostaanottojen, välttämisenä. Siksi resurssit onkin kohdennettu väärin. Tähän on saatava muutos. Pelkkien ongelmaperheiden kuultaviksi kutsuminen ja keskusteluttaminen jättää terveen perheen mallin kokonaan puuttumaan. Mielestäni pieni pakko kaikkien keskiseen yhteisöllisyyteen on parempi vaihtoehto kuin joutua loppupeleissä pakkokeinoihin vaikka pienenkin vähemmistön osalta.

Toimituksen poiminnat