Humanae vitae Ihmisarvoista elämää sikiöstä senioriin

Kouluintegraatiossa ja inkluusiossa mentiin soitellen sotaan

Täällä Vantaallakin peruskoulun muutama ensimmäinen vuosiluokka on jo saanut kokeilla kouluintegraatiota.  Erityisluokkia on enää lähinnä sairaalakouluissa, muuten hyvin vähän entiseen järjestelyyn nähden. Suuta suurempi pala sen sijaan on yritetty haukata kouluinkluusiossa, joka näyttäisi menevän oikein kunnolla metsään.

Alkuperäinen ajatushan oli juuri se, että inklusiivisen - ja samalla suuremman - opetusryhmän parissa työskentelee tyypillisesti kaksi opettajaa, joista mahdollisesti toisella on erityisopettajan pätevyys. Näin ajateltiin kyettävän tukemaan yksilöllisten oppimistapojen kehittymistä. Inklusiivisen koulun hienoihin tavoitteisiinhan kuuluu erityisesti joustavuus: erilaisten oppilaiden pitäminen voimavarana, sosiaalisten taitojen parempi kehittyminen ja oppilaiden (ja kotien) osallistaminen oppimissuunnitelmien ja .menetelmien kehittämiseen.

Ensimmäinen este kahden kärpäsen tappamiselle yhdellä iskulla on ollut integraation ja inkluusion yrittäminen samanaikaisesti. Ym. sivustossa todetaan, että (ja tässä lainaan) 

"1980-luvun alussa integraatioajattelu kehittyi mm. Yhdysvalloista, Kanadassa ja Italiassa inkluusioajatteluksi. Inkluusio syntyi mm. perinteisen koulun toimintatapojen joustamattomuudesta, kouluintegraation toteuttamisessa havaituista puutteista"


Vain Suomessa kuvitellaan tiedettävän kouluintegraation toteuttamisen puutteet jo ennen sen toimeenpanoa! Kun tällaista maailmanensi-iltaa järjestetään, vähintään olisi hyvä resursoida lisää - nythän kyseessä oli alunperin resurssien uudelleenohjaus, ja jatkuvan taantuman ja tämän edellisen hallituksen myötä myös opetusresurssileikkaus - sen sijaan, että tehdään useammalla ikäluokalla sosiaalinen kokeilu peruskoulutuksen uudistamisesta vaillinaisin kokemustiedoin ja -resurssein!

Kotien osallistamisesta sain näytteen taannoin, kun Wilman kautta kyseltiin erillisen käyttäytymisarvosanan kriteereista arvostelutasoille A:sta E:hen (jostain kertoo jo ekin, että tähän ollaan palaamassa...)  No kuitenkin: opettajat olivat keskenään jo lyöneet lukkoon kaikkien tasojen kriteerit, kodeista apua kysyttiin vain arviointikriteerien ymmärrettävyyteen ja yksiselitteisyyteen. Kyllä: koulujärjestelmän joustamattomuus ja kykenemättömyys arvostaa oppilaiden jaj kotikulttuurien erilaisuutta tuli tässä oikein ronskisti esille.  Asiasta kinnostuneille tiedoksi se, että kriteerit vilisivät täysin subjektiivisiä määreitä, kuten "osallistuminen on vaikeaa" (kenen mielestä?), "osallistuu vaihtelevasti",(50-50, 20-80, 5-95?) "myöhästelee usein" (koskeeko yhtä oppiainetta, kerran päivässä, viikossa, kuukaudessa?) ja tässä lainaan pitkähkösti omaa palautettani koululle


Teen työkseni laadunvarmistusta ja testausta, joten näkökulmani on se, että kun laatu ei ole priimaa, epäkelpoisuuden määrä pitäisi kyetä esittämään siten, että se on kaikille yksikäsitteinen. Samaa näkökantaa olen tarjoamassa tähän käyttäytymisen arviointiasteikkoon. Koululaisissa on sympaattisempia ja vähemmän sympaattisia, joten helposti sama käyttäytyminen arvotetaan huomaamatta eri mitalla. Erityisesti tähän voidaan ajautua, jos itse mitta-asteikkokin on laadullinen enemmän kuin määrällinen.

Arvioinnin C "Vaihteleva" ei ole kovin hyvin mitattavissa oleva määre; sehän voi jopa antaa mielikuvan, että puolet hyvää, puolet huonoa! Jos oppilas saisi käyttäytymisestään keskimäärin vaikkapa yhden kielteisen Wilma-merkinnän per viikko, minusta vaihtelua muuten hyvästä käyttäytymisestä on siltikin varsin vähän. Onko tämä koulun näkökulmasta vaihtelevaa vai ei? Minun mittarillani kyse on vielä pääsääntöisesti varsin hyvästä käytöksestä, ei vaihtelevasta käyttäytymisestä. Suosittelen termin vaihtamista selkeämpään.

Arvioinnin D (kohtalainen) "vaikea" on asteikon käsitteenä epäkelpo, koska kyseessä on täysin subjektiivinen määre: sama asia on yhdelle helppo, toiselle vaikea. Lisäksi vaikea asia ei tarkoita, etteikö sitä silti tehtäisi! Saattaa siis olla, että käyttäymisestä A:n saavalle oppilaalle asiallinen käytös on vaikeaa, mutta hän ponnistelee ja silti pääsee tavoitteeseen. Korvaavia käsitteitä voisivat olla epäyhtenäinen, satunnainen, tai voitaisiin luonnehtia, että sääntöjen noudattaminen on valikoivaa, haparoivaa tai poikkeuksellista, riippuen siitä vaikuttaako kyseessä olevan tarkoituksellisuus vai epäonnistuminen yrityksessä. Tosin en tiedä, voidaanko arvioinnissa oikeastaan perata oppilaan motiiveja ja tahtotilaa.

Arvioinnin D (välttävä) "usein" on jälleen heikosti mittautuva määre, samaa vikaa kuin kohdan C "vaihtelevassa". Kertokaa mitä usein tarkoittaa koululle (kaikissa oppiaineissa? vain niissä, joista ei pidä / joissa ei muuten pärjää? Viikottain? Päivittäin?) Ymmärrän, että näitä rajoja voi olla vaikea kiinnittää, mutta "usein" ja "vaihtelevasti" jättävät aivan liikaa tulkinnanvaraa ensin opettajille ja toiseksi eivät kerro kodeille, mihin pyrkiä, jos haluaa nostaa arvosanaa.


Vanha joustamaton koulu ja opettajienkin vanhat opetus- ja luokanhallintamenetelmät eivät muutu kuin taikaiskusta integraatiota että inkluusiota halaavaksi, iloiseksi kouluyhteisöksi. Suomessa on siihen liian suuri kulttuurivaje. Tämä kulttuurivaje alkaa kodin ruokapöydän äärestä: olemme se Euroopan kansa, jossa perheet kokoontuvat vähiten yhteisen illallispöydän ääreen. Meiltähän puuttuu kyky keskustella ja kohdata päivittäin edes omia perheenjäseniä! 

En hämmästy siitä, että Italiassa tai Yhdysvalloissa inkluusio lähti liikkeelle jo vuosikymmeniä sitten: siellä koulut oikeasti opettavat kommunikaatiota; mm. jatkuvasti esiintymään luokan edessä suullisten kokeiden kautta, kun taas Suomessa perusopetuksen oppilas on saari, jolle lähetetään ja jolta saadaan kirjepostia (nyttemmin enemmän toki sähköisestikin). Mutta suun avaaminen on ensisijaisesti kiellettyä. Ja sitten kummastellaan, kun lukiovaiheessa ei sitten osatakaan esittää itsenäisen ja filmaattisen nuoren omia mielipiteitä! Ei osata ei, kun kyseessä on hiljaiseksi järjestelmässä litistetty, auktoriteetti-uskoinen ihminen, joka ei osaa kertoa mitä päässä liikkuu ja varsinkaan puolustaa näkemystään muuten kuin kirjallisesti kolmena kappaleena. Saatikka puhua tunteistaan: sellaisen koulun jälkeen tunteiden ilmaisemiseen tarvitaan pulloa ja puukkoa.





 




 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Minna Hänninen

Introverttina sanoisin, että puhuminen on yliarvostettua, koska jo yhdellä eleellä tai ilmeellä pystyy kertomaan kaiken oleellisen.

Kyselin blogissani, että mikä on introvertin kohtalo nykyään koulussa. Saako hän jonkin diagnoosin jos ei pysty käymään koulua, vaikka introversio onkin todettu luonnolliseksi ominaisuudeksi.

Toimituksen poiminnat